J. Karjalainen yhtyeineen julkaisi eilen perjantaina uuden Sä kuljetat mua -levyn ja siinä näköjään riittää mutusteltavaa. Juhannuksena julkaistu Tule kesäyö toimi periaatteessa hienosti juhannusbiisinä ja olikin Päivän biisi, mutta kakkossingle Tummansininen seuralainen meni sitten vähän takaoikealta ohi, biisissä oli periaatteessa kaikki hyvin, mutta joku ”hassuteltiin vähän ironisesti ja pidettiin muusikkokivaa keskenään” -laiskuus siitä tihkui läpi ja niin valitettavasti tuntuu tihkuvan vähän koko levyssäkin.
Periaatteessa kaikki toimii ja monet biisit ovat perinteisen mestarillisia, mutta se tylsä ironiamauste laimentaa kuulijakokemusta, valitettavasti. Karjalaisen sanoituksetkin tuntuvat tätä miettiessä kieli poskessa tehdyiltä Suomi-iskelmä -hömpsöttelyiltä. Syvyyttä saa etsiä usein lapiolla kaivaen, mutta kyllä sitä kaiken kikkailun alta sitten tietenkin lohdullisesti löytyy.
Levyn avaava nimiraita Sä kuljetat mua on hieno kappale, jonka kaiken tuon kritiikin suollettuani kerron useiden kuuntelukertojen jälkeen kasvavan melkein klassikoksi. Kappale on tavallaan turhanpäiväinen renkutus, joka ensimmäisen kerran halaa kun Karjalainen avaa suunsa ja ottaa kuskin paikan. Biisissä on paljon samaa viisautta kuin myöhempien aikojen Eppu Normaalissa ja paljon klassista Karjalaista, riisutun rullaavaa boogieta. Täydellinen Päivän biisi siis.
Palataan albumiin, alkushokin jälkeen levylle pitänee antaa aikaa ja yrittää joskus kuunnella oikein kunnolla uudestaan. Tiedän sydämessäni, että minusta laiskalta kuulostavan ironian takaa löytyy maagista neroutta ja siten sitä kaivattua syvyyttä. Tällä hetkellä vielä albumi tuntuu kuitenkin enemmän kompastuvan omaan nokkeluuteensa.
Päivän Biisit 