Ruusut julkaisi eilen odotetun kakkosalbuminsa Kevätuhri, albumin, joka oman laajan tuttavapiirin somekäyttäytimisen perusteella herättää ihanasti vahvoja tunteita. Rumban toimittaja Jarkko Fräntilä kiteytti facebook-päivityksessään meiningin hienosti jotenkin näin (vapaa lainaus): Ruusut taitaa olla Maustetyttöjen ohella yhtye, josta jengillä on tarve somessa kertoa, että he eivät pidä siitä. Se miksi näin, johtuu yksinkertaisesti siitä, että jengi on jengiä. Ei siitä niin kauaa ole, kun jengillä tuli nenä kipeäksi, jos he kuuntelivat toisten mielestä väärää musiikkia, eikä siitä ole kovin kauaa kuin itsekin levykauppiaana jouduin vakuuttelemaan jengille, ettei jazz-levyjen ostelua tarvitse hävetä, vaikka kuinka olisi vanha rokkari tai punkkari (jazz nyt toki on punkeimmasta punkkia musiikkia). Pakko myöntää, että itsekin pari päivää sitten kaiutin selässä kaupungissa pyöräillessäni mietin, kehtaanko luukuttaa baanalla Päivän Biisit -soittolistalta seuraavaksi soimaan lähtevää Lady Gagaa, hävettää sanoa, mutta skippasin biisin ja laitoin IDLESIn raikaamaan – ihan vaan koska, noh, jengi on jengiä. Ensi kerralla kehtaan kyllä, ainakin yritän.
Ruusujen kohdalla jengiä ärsyttää, kun bändi tuntuu olevan ”kriitikkojen lempimusaa” ja se kuitenkin on niin kiillotettua, että siitä on jostain syystä helppo ärsyyntyä kuin naapuriin aukeavasta Espresso Housesta tai vähän liian hienoissa kuteissa fillaroivasta jupista. Eli ihan helvetin turhaan. Silti maailma on mielestäni paljon parempi paikka, jos keskitämme energiamme musasta kinaamiseen – silloin ollaan paljon paremmilla raiteilla, kuin jos nillitämme jonkun vähäpätöisen populistipoliitikon jokaisesta tyhjille saleille huudelluista twiiteistä. Parempi keskittyä musaan ja jättää kusipäät huutelemaan jatkossa yhä enemmän yksinään.
Hesarin Aleksi Kinnunen hehkutti Ruusujen arviossaan neljän tähden edestä, toinen arvostamani toimittaja Antti Granlund hehkutti twitterissä levyn olevan viiden tähden teos, Soundissa taas Niko Peltonen disautti levyä hassun kiukkuisesti kahden tähden veroisesti. Itse olen tehnyt omasta elämästäni parempaa ja jätän usein kaikki alle neljän tähden kotimaiset arviot lukematta ja en ylipäätänsä lue mitään levyarvioita ennen, kuin olen levystä itse muodostanut oman mielipiteeni. Pidän päässäni listaa suomalaisten kriitikoiden musiikkimauista, monen musiikillista kasvamista olen levykaupan takana katsonut, monen kiukkuja ja hehkutuksia olen tarkkaillut vuosia ja yleensä tiedän jo pelkästä kirjoittajasta, mitä tulevan pitää. Ties vaikka joskus alan arvioimaan kaikkia näitä hienoja kriitikoitamme omalla asteikollani? Eilen tein lopulta poikkeuksen ja yritin lukea Soundin arviota Ruusujen levystä, ehkä eniten, koska yritän aina päästä Peltosen pään sisälle, HS:n arviota en vielä lukenut, etten ala beesailemaan.
Ensimmäinen ja ainoa asia, minkä huomasin minua Ruusujen levyllä ärsyttävän, oli Dj Kridlokkin mukanaolo levyn avausraidalla. Kridlokk on nero ja guru ja kaikkea siltä väliltä, mutta jotenkin homma jäi täysin irralliseksi, mutta sitten taas toisaalta rakastan Ruusuissa juuri sitä, että se haastaa ja ei päästä helpolla, ikään kuin tökkii täysin omalla tyylillään kirurgisen tarkasti hermonystyröitämme. Se mikä eilen hieman ärsytti, olikin haaste ja tänään se jo nurattaa. Silti Soundin arviossa Peltonen nostaa albumin ainoaksi hienoksi vokaalihetkeksi juuri tuon Dj Kridlokkin vierailun. Nyt voin kertoa, etten lukenutkaan Peltosen arvioita kokonaan, vaan tuon lauseen luettuani muistinkin, ai niin tämän jätkän musiikkimaku ja tyylitaju ei nyt vain kulje missään mitassa samoilla linjoilla Ruusujen kanssa – arvio roskiin ja levy lujemmalle. Peltosella on mielipiteeseensä oikeus, mutta hän on toki täysin väärässä ja pihalla tämän levyn suhteen, ehkä hän olisi voinut keskittää hienot energiansa ja näppärät tekstinsä johonkin muuhun, toisaalta taas ihan parasta lukea tälläisiäkin tekstejä – tarvitsemme monipuolista musiikkikritiikkiä tähän maahan, jopa ehkä minunkin höpötyksiäni ja typoja.
En koe olevani musiikkitoimittaja, koen kyllä tietäväni musiikista paljon, olenhan hengittänyt sitä intensiivisesti vuosikymmeniä työkseni ja en tunnu pääsevän irti edes vapaa-ajallani. En myöskään juuri saa enää levyistä ennakkoon maistiaisia, vaan yleensä kuuntelen levyt Spotifystä niiden ilmestyttyä. Ruusujen levyn pyöräytin ilmestymispäivänä pari kertaa, mutten heti saanut siitä otetta, bändin kristallinkirkkaaksi hiottu soundi on tehnyt minulle aiemminkin sitä, että tarvitsen aikalisää kuuntelulla ja palaan seuraavana päivänä takaisin. Ruusujen kuuntelun jälkeen eiliset Päivän Biisit Litku Klemetiltä, oonalta ja Hassan Maikalilta tuntuivat hunajalta korville.
Huomasin miettineeni Ruusujen albumia kuitenkin paljon, pureskelin levyä päässäni jollain ihmeellisellä tavalla ja tänä aamuna siihen palattuani, se kuulostikin yhtäkkiä lämpimältä ja jotenkin täysin erilaiselta kuin eilen. Olen piirtänyt päässäni kuvaa timantin tarkasti hiotusta kristallimerestä, jonka läpi kulkee täydellisen terävä ja veitsenohut polku, kylmät krtistallit liikkuvat kuin Aphex Twinin tai Squarepsuherin videolla, kiiltävinä ja kylminä kuin leikkausalissa. Kaiken desinfioidun kliinisyyden seurassa on kuitenkin myös, hieman elmukelmumaisen verhon takana myös pehmeys ja tuttuus, johon heti ei saa otetta, mutta joka kuitenkin lämmittää kuin käsin poimittu kahvipapu. Lopulta Ruusujen musiikki on kuin se täydellisesti poimittu, paahdettu, jauhettu ja uutettu kahvipapu, joka pulppuaa täydellisesti filtteröidyn veden mukana kultaisena kahvina espresso-kuppiin, hitusen haastavana, mutta samalla koukuttavana.
Olen iloinen, että Ruusut on kakkosalbumillaan paljon parempi kuin debyytillään, olen iloinen, että EDM-meininki on muuttunut Warp Records -tyyliseksi tyylittelyksi, olen iloinen, että Ruusut on enemmän iskelmäpoppia kuin elektronista musiikkia, mutta silti yhtä paljon molempia, olen iloinen, että kakkosalbumi on paljon selkeämpi kokonaisuus kuin debyytti ja olen iloinen, että musiikki herättää taas jengissä tunteita. Kiitos Ruusut, kun muistutatte meitä siitä, että jengi on kuitenkin aina jengiä ❤
Levyn neljäntenä Päivän Biisinä soi Tuuli puhaltaa, joka on ehkä yksi levyn helpoimpia radiohittejä. Bändi on täynnä hienoja persoonia, bändi ei ole enää ”superbändi”, vaan ihan oikea bändi, joka kakkosalbumillaan on tuottaja Artturi Tairan avustuksella demokraattisesti hioutunut entistä paremmaksi, täydelliseksi se saattaa muodostua kolmosalbumillaan, jota aloin jo odottamaan
Kuuntele kappale Spotifyssä tai Apple Musicissa.
Koronaviruksen takia Päivän Biisit -blogipostaukset tulevat yhä päivittäin, en aina aamulla niitä ehdi tekemään. Pyrin kuitenkin lisäämään kappaleet heti aamulla Spotifyn ja Apple Musicin Päivän Biisit -soittolistoille.
Päivän Biisit 